Lost Planet: Extreme Condition (arvostelu, Xbox 360)

Jäätä ja lunta, jumalaton määrä isoja ötököitä, mechamaisia taistelukoneita sekä ilkeitä avaruuspiraatteja. Capcomin markkinamiehet tiivistivät konseptin kahteen sanaan: "Halo japanilaisille". Ja mikä jottei - pelin demo osoitti, että PR-hypellä on allaan siivet jotka saattavat jopa kantaa.



Lost Planetin tarina on tasalaatuista sci-fi kauraa; jengillä on ollut tekosyy kolonisoida kaukainen planeetta ja pian alkaa tietenkin paukkua ja tapahtua, kun Akrid-heinäsirkkaoliot suuttuvat ja salaperäiset avaruuspiraatit ajavat omia ilkeitä päämääriään. Tämä kaikki kietoutuu oudolla tavalla Wayne -nimiseen päähahmoon ja hänen henkilökohtaiseen kostoretkeensä. Kaikki ei tietenkään ole miltä näyttää ja sitä rataa. Länsimäistä ja japanilaista tarinankerrontaa yhdistelevä soppa on toisaalta mielenkiintoinen, mutta tarinan kulkua on etenkin ensimmäisellä läpipeluukerralla varsin vaikea seurata. Toisaalta kuka välittää tarinasta, kun se tarjoaa riittävät kehykset messevälle ammuskelulle?



Ammuskelua Lost Planetissa onkin paljon, ja luojan kiitos se on toteutettu erittäin hyvin. Vähän väliä pelin armottomissa lumikentissä ja syvissä tippukiviluolastoissa huomaa olevansa keskellä leukaluut lattiaan pudottavaa kohtausta. Waynen selän takaa kuvattu intensiivinen räiskintä nostaa adrenaliinin tason korkealle kenties 'näyttävimmissä koskaan'(tm) pomotaisteluissa. Akridit säntäävät päälle pahimmilaan kymmenien laumoissa, jonka vuoksi peruspislarit rynnäkö- ja tarkkuuskivääreistä ei riitä, vaan tarvitaan järeämpää kalustoa, kuten erilaisia energia-aseita tai Vital Suite (VS)-pukuja.

Vital suitet ovat mechmaisia taistelukoneita joista osalla on muuntautumiskykyjä tai muita erikoisuuksia. Siinä missä toisen voi muuttaa nopeaksi lumikiituriksi, toinen kykenee valtaviin hyppyihin. VS-puvut on varustettu astetta järeämmän luokan tykeillä ja kanuunoilla ja mikä ilahduttavinta, Wayne on sen verran riski poika, että kykenee valjastamaan VS:ien tuhovoiman myös jalkaväkimoodissa.



VS:ien kuten myös energia-aseidenkin kaksiteräisyys piilee siinä, että niiden käyttö kuluttaa rajattua T-energiaa. T-energia kun on eräänlaista lämpöenergiaa, joka pitää tekniikan käytön ja ylläpidon lisäksi myös sankarimme hengissä. Pahimmillaan yhdellä homing laser:in täyslaidallisella voi saada lämpöenergiansa nolliin ja se tietää noutajaa. Lämpöenergiaa jaetaan normaalilla vaikeusasteella tasaiseen tahtiin joko valloittamalla ympäri kenttiä ripoteltuja tutkapisteitä tai lahtaamalla vihollisia. Mitä isompi akridi, sitä enemmän energiaa. Vaikeimmilla tasoilla T-energiaa jaetaan sitä vastoin sen verran niukasti, että joutuu tosissaan miettimään onko varaa hypätä metallihirmun ohjaksiin.



Vital Suitet on toteuttu kaikin puolin erittäin hyvin ja näyttävästi niin yksin- kuin moninpelissäkin. Ne ovat myös hyvin tasapainoisia ja tuovat lumisiin maisemiin ja maanalaisiin laavatukikohtiin erittäin miellyttävän taktisen lisän sekä tuoreutta. Vaikka niistä löytyy tuhovoimaa pienen pitäjän verran, moninpelissä ei fiksun jalkamiehenkään ole lainkaan mahdotonta kellistää metallihirmuja kontrolloivaa osapuolta. Vital Suitet tuovat väistämättä mieleen Halon ajoneuvot, mutta yhdenmukaisuudet eivät jää pelkästään siihen.

Halon suurimpia tekijöitä olivat täydellisyyttä hipovat kontrollit sekä pelattavuus ja tällä osa-alueella Lost Planet onnistuu vähintään hyvin. Kontrollit ovat tarkat, nopeat, monipuolisesti säädettävät ja helposti omaksuttavat. Hahmo tottelee pelaajaa juuri tämän haluamalla tavalla, sujuvasti ja ilman ongelmia. Aivan uutena jippona Waynellä on käytössään ammuttava tarttumakoukku millä pääsee nopeahkosti paikkoihin, joihin muutoin ei olisi asiaa. VS:ien tavoin tämä uudistus tuo lisää taktisia mahdollisuuksia etenkin moninpelin näkökulmasta. Valitettavasti koukun suunnittelu on tunnuttu jättävän hieman puolitiehen, sillä esimerkiksi Tarzanmaiset liaanileikit eivät onnistu.



Kuten jo todettiin, on pelin graafisesti erittäin näyttävä ja lumimaisemineen konsoleilla harvoin nähtyä herkkua. Massiivisten räjähdys- ja savuefektien lisäksi hahmomallinnukset ja etenkin pomotaistelut ovat niin näyttäviä, että jopa Gears of War kalpenee LP:n rinnalla. Korkeat tuotantoarvot kuuluvat myös ääninäyttelyssä, efekteissä ja musiikissa. Kenttäsuunnittelu on pääsääntöisesti onnistunutta, mutta etenkin pelin loppupuolella koetaan mielestäni pelin henkeen ja yleisilmeeseen kuulumattomia notkahduksia laavakomplekseista tylsiin käytäväkahakoihin.

Sen sijaan viimeinen kenttä pomo mukaanlukien saa suoralta kädeltä ruoskasta lähes jokaisen osa-alueen suhteen - se on muuten niin hienossa pelissä todellinen anti-kliimaksi. Toinen ongelma liittyy tekoälyyn; siinä missä massiiviset akridilaumat eivät yleensä anna edes aikaa pohtia niiden älykkyysosamäärän tasoa, ovat avaruuspiraatit paikoitellen totaalisen pihalla kuin lumiukot. Etenkin kun käsillä on tarkkuuskivääri.



Koska kampanja on etenkin helpommilla vaikeusasteilla lyhyehkö (7-9 tuntia) on hienoa, että Lost Planetin moninpeli tarjoaa erinomaista lisäviihdettä. Pelejä voi pelata ns. social tai ranked -matseina. Näkyvin ero on siinä, että vain ranked -pelimoodissa voi avata mm. uusia pukuja ja saavutuksia, sekä kohota kohti kunnioitettavaa 99 levelin tasokattoa. Kartat ovat monipuolisia ja aseet sekä VS:t keskenään hyvin tasapainossa. Pelimuotoja on vain neljä: preinteinen deathmatch (nimellä elimination) yksin ja tiimissä, tiimipohjainen post grap joka muistuttaa lipunryöstöä sekä fugitive jossa yksi pelaaja yrittää pysyä hengissä kaikkia muita vastaan.



Pelaajien maksimiäärä peliä kohden on 16 ja tiimipeleissä tiimejä voi olla enintään neljä. Pienemmissä kentissä 16 pelaajan karkelot ovat todella villiä kaaosta, mutta laajoissa lumimaisemissa pelaajamäärän olisi toivonut olevan vieläkin suurempi. Yli 200 pelin live-kokemuksella uskallan väittää, että nettikoodi on teknisesti hyvässä kuosissa. Lukuisissa matseissa kun vastassa on ollut vain jenkkejä ja/tai japanilaisia (joihin törmää yllättäen muuten todella usein), enkä ole kohdannut vielä yhdessäkään pelissä lagia. Ilmaisen päivityksen myötä jouheva pelihaku muuttui entistä paremmaksi ja Capcom on muutenkin kunnostautunut LP:n osalta mitä päivityksiin ja lisäsisältöön tulee.

Kovista odotuksista ja hypestä huolimatta Lost Planet onnistui yllättämään minut positiivisesti. Audiovisuaalisesti se on yhä XO:n parasta AAA-luokkaa, pelattavuudeltaan nautittava ja nettipelinäkin Xbox 360:en parhaimmistoa. Kun peliä saa vielä kaiken lisäksi tätä nykyä alelaareista alle kolmellakympillä, ei ole mitään syytä jättää Lost Planetin jäätävää kauneutta
kokematta.

Arvosana:
89/100