Hapannaamojen aamuvaltakunta

7:05. Ulkona on pimeää. Nousen lähes täynnä olevaan linja-autoon. Kuten lähes jokaisena aamuna viimeisen kahden vuoden aikana, näen lähinnä nyrpeitä ja väsyneitä ilmeitä. Istun itseäni parisenkymmentä vuotta iäkkäämmän herran viereen. Reippain ottein kaivan laukusta DS Liten, avaan kannen ja jatkan unitilassa olleeseen Animal Crossingiin tutustumista. Kohteliaisuudesta kanssamatkustajiin käännän äänet pois päältä.

Käytävän toisenpuoleisella paikalla istuva nuorehko nainen tuijottaa touhuani. Nimenomaan tuijottaa. Kun vilkaisen häntä silmiin, hän kääntää katseensa nopeasti ikkunaan. Sivusilmällä näen, kuinka DS:äni tuntuu kovasti kiinnostavan myös vieressä istuvaa herraa. Äiti on liikkeellä kenties 7-8 vuotiaan poikansa kanssa. Poikaa pelaamiseni kiinnostaa koko matkan - kenties hän miettii mitä pelaan, ja haluaisi varmaan pelata itsekin. Tai edes tulla viereeni katsomaan toimettoman penkillä istumisen sijasta.

7:18 "Minä jäisin nyt tässä pois" vierustoverini sanoo ja annan hänelle tilaa. Siirryn ikkunapaikan puolelle ja jatkan pelaamista. Linja-auto alkaa olla täynnä ja viereeni saapuu iäkkäämmän puoleinen naishenkilö. "Onko vapaata" hän kysyy, ja ennen kun ehdin edes nyökätä on paikka täytetty. Myös tätä naista laitteeni kiinnostaa. "Onko tuo semmoinen uus puhelin?" hän kysyy hetken päästä. "Ei, tämä on viihdelaite" mumisen. "Jaa, vai semmoinen" nainen toteaa kysyvään äänensävyyn. "Se ei varmaan sitten ole semmonen jolla soitetaan puheluita?"

7:36 Työpaikan päätepysäkki. DS:än kansi kiinni, laite kantolaukkuun ja ulos. Matka meni nopeammin kuin koskaan. Ihmisten reaktioista syntyi sellainen mielikuva, että kannettavat pelilaitteet eivät kenties ainakaan vielä ole Suomen katukuvassa niin yleisiä, että niiden pariin saisi uppoutua aivan omassa rauhassa ilman sen suurempaa ihmetystä. Tietysti pois lukien valveutuneet ja sivistyneet ihmiset, kuten tämä aiemmin mainuttu pieni poika.

Kännykät ja mp3-soittimet ovat jo niin yleisiä, että niiden julkiseen käyttöön tuskin kukaan kiinnittää mitään huomiota. Pelikonsolin kohdalla tämä ei vielä taida päteä. Esimerkiksi Japanissa kaikki vauvasta vaariin pelaavat, myös julkisesti. Tai ainakin näin olen kuullut. Oli se totta tahi ei, en panisi pahitteeksi jos tällainen kulttuuri syntyisi Suomeenkin.

Valtaosa julkisia kulkuneuvoja käyttävistä ihmisistä tuntuu istuvan matkansa toimettomina - yleensä vieläpä melko happaman näköisinä. Käyttäisivät tämänkin ajan hyödykseen. Jokaiselle voisi suositella vaikka DS:n Brain Training -älypeliä, jonka pelaamisen pitäisi olla jopa hyödyllistä!

Kysykää japanilaisilta, jos ette itse usko.