The Darkness (arvostelu, Xbox 360)

Jackie Estacatolla on pieni ongelma. Hän ei nimittäin voi kuolla. Ei vaikka lentäisi läpi betoniseinän 100 kilometrin tuntivauhdilla liikkuvasta autosta, ei vaikka saisi lippaallisen luoteja rintakehäänsä, ei vaikka kokisi liekit rovion. Tietty kuolemattomuus kuulostaa varsin houkuttelevalta vaihtoehdolta, aluksi. Kuolemattomuuden hinta on kuitenkin kuten arvata saattaa, kauhea… Hurme lentää monen metrin kaaressa varjojen syleilyssä, kun Jackien sielun ja ruumiin omistava peto raatelee sydämet elävien vastustajiensa rintakehästä koston kierteessä kohti vääjäämätöntä loppua ja pimeyden syleilyä...

The Darkness perustuu samannimiseen sarjakuvaan, joka ei ole minulle tuttu, mutta kun kyseessä on Riddickin kronikat tehnyt pelistudio, ovat odotukset korkealla. Tarinan päähahmo Jackien Estacado on varsin mielenkiintoinen tyyppi. Toisaalta hän on perheelleen uskollinen, tyttöystäväänsä rakastava symppis. Toisaalta hän on kylmäverinen ja armoton palkkamurhaaja - rikollinen, joka ei kaihda keinoja saavuttaakseen tavoitteensa. Mutta mitä Jackie lopulta on, mikä hänet määrittää pimeyden ja maanpäällisen helvetin välillä, jääköön täysin pelaajan löydettäväksi. Peli perustuu niin vahvasti tarinankerrontaan ja visuaalisen ensielämyksen kokemiseen, että pelistä ei vain halua kertoa liikaa. Sanottakoon, että The Darkness on jokaiselta osa-alueeltaan kenttäsuunnittelusta aina hahmoihin ja tarinaan sen verran synkkä peli, että on helppo suositella helpommin järkyttyvää jättämään se suosiolla väliin.

Paatuneena rikollisena Jackie hallitsee sellaisen määrän aseita, että supon agenttikin saattaisi jäädä toiseksi. Paukkuaseet eivät kuitenkaan näyttele pääroolia ja itse en kiinnittänyt niihin juurikaan huomiota. Tästä kertokoon se, että itse pelasin pelin läpi vaikeimmalla vaikeusasteella lähes ainoastaan pistooleita käyttäen. Päähuomion vievät pimeyden voimat, joita Jackie kantaa sisällään. Roolipelimäisenä elementtinä uusia pimeyden voimia saa lisää sekä samalla vahvistettua sen mukaan, kuinka monta tahraista sielua Jackie ohjastaa uudelle polulle. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa syötyjen, elävien sydämien määrää. Valitettavasti peli rajoittaa mässäilyn pahisten osaksi; sydänten raatelu viattomien kehoista olisi mielenkiintoinen moraalinen lisävalinta. Synkän pelin väkivalta meinaa välillä kuitenkin kääntyä jopa itseään vastaan. Esimerkiksi vihollisen taakse hiipiminen palkitaan mahdollisuudella suorittaa äärimmäisen väkivaltainen teurastusliike.

Sen kummemmin pelistä paljastamatta, pimeyden voimat itsessään ovat yhtä lukuun ottamatta poikkeuksellisen onnistuneita ja mielenkiintoisia. Monessa paikassa pelaajan kontoille jätetään keksiminen, että edetäkkö lyijyn, darkness-voimien vai kenties niiden yhdistelmän avulla. Useimmiten joku tavoista osoittautuu jotain toista tehokkaammaksi, vaikka voimien käyttö on selvästi pelimekaniikan ydin ja pelisuunnittelun kantava voima. Näin kuuluukin olla: voimien käyttö on pääosin vakuuttavaa ja jopa hauskaa, vaikka toisaalta ne muistuttavat koko ajan läsnäolollaan Jackien synkästä tarinasta ja kohtalosta. Pimeyden suurin vihollinen on tietysti valo. Valon takia pimeyttä kutsuttaessa on mietittävä miten etenee ja millaisen strategian valitsee, sillä valossa pimeys menettää voimiaan ja katoaa nopeasti ja ilman pimeyden voimien suojaa Jackie tippuu parista luodista. Pelin kontrollit kuten automaattitähtäyksen toteuttaminen ja Jackien liikuttaminen ylipäänsä on aavistuksen jäykkää, ettenkö sanoisi jopa tahmeahkoa. Tämä on muuten loistavan pelin selvästi heikoin lenkki. Kontrollit eivät estä onnistunutta pelaamista, mutta jäävät selvästi jälkeen parempien räiskintäpelien sulavuudesta.



Audiovisuaalinen puoli loistaa. The Darkness on niin teknisesti kuin kuvasuunnittelulta ja ääniltään yksi tämän sukupolven kokonaisvaltaisimmista kokemuksista. Pelialueet ovat varsin putkimaisia, mutta vaihtoehtoisia reittejä tarjoillaan monesti ja eri alueiden välillä voi halutessaan liikkua melko vapaasti. Putkimaisuus voitetaan sillä, että peli on täynnä pieniä ja upeita yksityiskohtia, jotka saavat sekä hymyilemään, että osoittavat millaisella rakkaudella tekijät ovat The Darknessiin paneutuneet. Tämä näkyy esimerkiksi seinillä olevista julisteista tai soittamalla metroasemilla olevilla puhelimella löydettyihin numeroihin. On pelissä sittemmin esim. GTA IV:ssa nähty televisio, josta voi seurata vaikkapa musiikkivideoita. Myös ääninäyttelyyn sekä etenkin ääniefekteihin on selvästi panostettu mikä luo peliin hyvin uskottavaa ja elokuvamaista tunnelmaa. Intensiivisemmissä kohtauksissa ruudunpäivitys tahmaa, ja välillä peli kärsiin page tearing-ilmiöstä, mutta kummankaan ongelman kohdalla kyse ei ole mistään vakavasta pelikokemuksen pilaajasta.

Pelaajalle joka arvostaa suorittamista, on pitkälti pimeyden voimiin perustuva taistelu kenties liian hidastempoista ja Jackien pyssysankaruus muutenkin auttamattoman kankeaa. Elämyspelaajalle The Darkeness sitä vastoin tarjoaa huikean pelikokemuksen ja tyylistä riippumatta pelin tarina on joka tapauksessa pelien kärkikastia. Noin kymmenen tuntia kestävän pelin pariin palaa myös mielellään uudestaan, sillä etenemistapoja on niin paljon aina voiman käytöstä puhtaaseen räiskintään, väkivaltaisesta teurastuksesta hienostuneempaan tapaan lähettää pahikset manan majoille. The Darkness on äärimmäisen brutaali ja synkkä, mutta tarinankerronnaltaan samalla elokuvamainen, uskottava ja ennen kaikkea puhutteleva pelikokemus, jota ei kannata missata.

Yksi varoituksen sana: helpommilla vaikeusasteilla peli on läpihuutojuoksu – vaikeusaste kannattaa laittaa jo tunnelman takia alusta asti tappiin.

Arvosana:

90/100