Kenelle kuuluu vastuu lapsista?
Pelaaja-lehti uutisoi eilen, kuinka Englannin luovien alojen ministeri Shaun Woodward vetosi peliteollisuuteen: ”osallistukaa väittelyyn lapsista ja videopeleistä, älkääkä vain väittäkö ettei se olisi teidän vastuullanne”. Keskustelu, kriittinen tutkimus tai väittely tuskin haitallistakaan on. Kenellekään ei tekisi hallaa, jos pelimaailma asiaan enemmän kantaa ottaisikin. Mutta miksi ihmeessä vastuu halutaan jatkuvasti sysätä vain pelialan omiin hyppysiin?
Itse olen pelannut niin kauan kun muistan, 80-luvun alusta lähtien. Pelit olivat tuolloin kovin erilaisia kun nykyään - väkivallalla ja seksillä ei juuri mässäilty vielä useisiin vuosiin. Vaikka minun ja vuotta nuoremman veljeni pelaamista ei jatkuvasti kyylättykään, oli rajat selvät: läksyt oli tehtävä ja muitakin harrastuksia piti olla. Pelejä kotiin toi lähinnä isä - ja vaikka vanhemmat eivät pelaamisesta juuri mitään tuntuneet tajuavan, oli heillä silti jokin järki toiminnassa mukana: Larryjä ei meidän koneella nähty, vaikka niitä pelattiinkin sitten kaverilla.
Visuaalisuus on tietysti ensimmäinen asia joihin nykypeleissä kiinnitetään huomiota. Mutta myös tarina voi olla erittäin raaka, väkivaltainen, pelottava ja kaiken kaikkiaan lapselle sopimaton. Dead Risingista aivokuollut isä (tai äitikin) näkee välittömästi, että tämä peli ei taida sopia pikku vesselille, mutta herkempi lapsi voi saada traumoja vaikkapa näennäisesti väkivallattomasta Kameosta, joka pelkällä sarjakuvamaisemmalla tyylillä saattaa haruhauttaa tietämätöntä vanhempaa. Oma lapsi on tunnettava, sillä lapset ja heidän herkkyystasonsa on hyvin erilaista.
Entäs sitten lastenohjelmat tai sarjakuvat? Perinteiset luuni tuunit, joissa Väiski tiputtaa Elmerin päälle alasimen - Elmeri näkee hetken tähtiä, raivostuu ja lähtee Väiskin perään haulikko kädessä. Näitä ohjelmia näytetään lapsille televisiosta, lasten parhaimpaan katseluaikaan. Tai mitä olette mieltä huumehörhöiltä vaikuttavista teletapeista - tämä nimenomainen pienten lasten suosiossa oleva sarja on mielestäni käsittämättömän perverssi. Toki aikuinen löytää siitä signaaleja, joita pieni lapsi ei voi mitenkään ymmärtää. Mutta tutkitaanko näiden sarjakuvien ja ohjelmien vaikutuksia lapsiin? Nostetaanko niistä suurta kohua, otsikoita ja oikeusjuttuja? Enpä ole nähnyt.
Peliala on kasvanut mammuttibisnekseksi. Lähteistä riippuen on selvää, että pelejä pelaavat eniten nuoret, mutta täysi-ikäiset aikuiset. En millään jaksa uskoa, että Dead Risingin tai GTA:n kaltaisia pelejä tarkoituksella tehdään ja suunnitellaan pelifirmoissa pieniä lapsia ajatellen. Vaikka selvää on, että pikkuvesselit näitä pelejä haluavatkin pelata. Tietysti kielletty hedelmä ja "aikuisten maailma" voi kiehtoa lapsiakin. Markkinamiesten suunnalta se paine tulee. Miettikää Sormusten Herran leffateatteri-ikärajasta noussutta kohua. Silloin kun raha ratkaisee, moraalilla ja eettisyydellä ei ole sijaa. Olisiko esimerkiksi Jacksonin pitänyt jättää sarja tekemättä, tai käsikirjoittaa juoni vähemmän väkivaltaiseksi, jotta elokuvasta olisi tullut salonkikelpoinen vieläkin nuoremmille?
Lapsilla tai alaikäisillä koululaisilla on harvoin rahaa ostaa kalliita pelejä. Yleensä pelin rahoittajina toimii vanhemmat. Sivistyneellä 2000-luvulla peleissä on sentään selkeät ikärajat, kuten elokuvissakin. Konsoleihin (sekä tietokoneeseen) saa estoja, joilla lasten pelaamista voidaan rajoittaa tietyn tyyppisiin peleihin ikäraja-asetusten mukaan. Tottahan toki näitä systeemeitä voi kiertää, ja monella vanhemmalla ei oikeasti edes ole teknistä osaamista lukkojen käyttöönotolle. Ikäraja-tarroista ei ole mitään hyötyä, jos kukaan ei niitä noudata.
Siksi syyttävää sormea voisi heristää myös pelin myyjälle. Alaikäiselle ei saisi myydä K-18 pelejä, mutta tätä tapahtuu silti. Toisaalta jos vaikka isukki olisi mukana ostamassa ekaluokkalaiselle vesselilleen Saint's Row:ia, voisi myyjä myös siinä tilanteessa aivan hyvin huomauttaa ikärajasta - ja jättää vaikka koko pelin myymättä (tottahan toki tämä on jo puhdasta utopiaa). Vastuuta voidaan siirtää myös kouluille, kuten monessa muussakin asiassa (seksi-, sukupuoli-, huume- ja alkoholivalistus). Itse en vain ole koskaan ollut kouluvalistuksen suurimpia kannattaja. Ainakin omassa nuoruudessani valistus oli lähinnä huvittavaa propagandaa; asioista ei osattua kertoa tai sitten kerrottiin vain se toinen näkemys.
Lapset (ja nuoret) eivät nimittäin ole tyhmiä. He näkevät hyvin pian, milloin joku ns. kusettaa tai puhuu puuta heinää mistään mitään tietämättä, tai täysin mutu-pohjalta. Mutta kun lapselle asettaa perusteltuja rajoja, hän kyllä ymmärtää ja yleensä jopa hyväksyy ne - vaikka kaupassa toivotun pelin jäädessä hyllyyn voikin tulla ensireaktiona itkuraivokohtaus.
Syyttävän sormen osoittaisin myös valtion ja medioiden suuntaan. Valtiolle tärkeää on verorahat ja sen nimissä sallitaan paljon, hyvin paljon asioita. Valtiovallan tasolta voitaisiin taatusti puuttua mm. lapsiin kohdistuvaan mainontaan ja mediaan paremminkin. Media itsessään - olipa se mitä sorttia tahansa - liikkuu myös jatkuvasti hyvän maun rajoilla ja paikoin räikeästi ylikin. Katsokaa vaikka katukuvien julisteita ja iskulauseita, tai MTV:n musiikkivideoita. Miettikää sitä jatkuvaa perseenkeinutusta ja naisen välineellistämistä, jota lähetetään likimain 24/7. Tai alkoholimainontaa, jossa poikkeuksetta viestitetään oluen juomisesta seuraavaan jotain positiivista ja mahtavaa. Nämä mainokset ovat aikuisille, mutta vaikuttavat taatusti lastenkin asenteisiin.
Mediasta riippuen valvonta voi toki olla vaikeaa, mainosten kohdalla jopa mahdotonta. Kotona lastensa pelaamista voi kuitenkin taatusti seurata, ja terveessä lapsi-vanhempi suhteessa lapsi kunnioittaa asetettuja sääntöjä. Niillä voi vaikuttaa siihen, haluaako lapsi pelata vaikkapa DR:ää kaverinsa kotona. Kyllä, pelasin aikanaan Larryt kavereilla, mutta esimerkiksi Ramboja en katsonut (vaikka mieli teki). Ne oli kielletty kotonakin ja ymmärsin syyn. Jos joskus satuin vaikkapa vahingossa näkemään jotain järkyttävää ja pahoitin mieleni, kysyin siitä: "Miksi tuo täti tapettiin?". Ja minulle vastattiin, väkivalta ja fiktiivisyys selitettiin. Koti oli turvallinen paikka, ja luottamus sekä kunnioitus omiin vanhempiin oli hyvällä pohjalla.
Aiheeseen liittyviä juttuja lukemalla ja omaa ympäristöä seuraamalla tulee väkisin sellainen fiilis, että liian monet nykyvanhemmista ovat täysin kädettömiä ja vastuuntunnottomia paskahousuja, joilla lapsia ei edes pitäisi olla. Lapsille ei ole asetettu rajoja. Lapsille ei ole aikaa. Lapsille ei anneta rakkautta, vaan keskitytään omaan napaan ja sysätään pikku-piltti pokemonien pariin. Lasten elämästä ei olla kiinnostuneita tai ei vain jakseta välittää, ottaa selvää, ymmärtää ja jutella asioista lastensa kanssa. Ei ole kumma jos syntyy ongelmia, mikäli pelit kasvattavat lapset ja he poimivat rakennuspalikat arvomaailmansa perustaksi virtuaalitodellisuudesta.
Kun katsoo tilastoja lasten pahoinvoinnista, ei voi edes hyvillä mielin sanoa, että yllä kuvatut kauhuskenaariot olisivat äärimmäisen harvinaisia poikkeustapauksia.
Kukaan muu - ei psykologi, koulu tai valtio - voi kasvattaa, saati välittää, huolehtia ja rakastaa omaa lastaan. Se on vanhemman hommaa ja työtä.
Itse olen pelannut niin kauan kun muistan, 80-luvun alusta lähtien. Pelit olivat tuolloin kovin erilaisia kun nykyään - väkivallalla ja seksillä ei juuri mässäilty vielä useisiin vuosiin. Vaikka minun ja vuotta nuoremman veljeni pelaamista ei jatkuvasti kyylättykään, oli rajat selvät: läksyt oli tehtävä ja muitakin harrastuksia piti olla. Pelejä kotiin toi lähinnä isä - ja vaikka vanhemmat eivät pelaamisesta juuri mitään tuntuneet tajuavan, oli heillä silti jokin järki toiminnassa mukana: Larryjä ei meidän koneella nähty, vaikka niitä pelattiinkin sitten kaverilla.
Visuaalisuus on tietysti ensimmäinen asia joihin nykypeleissä kiinnitetään huomiota. Mutta myös tarina voi olla erittäin raaka, väkivaltainen, pelottava ja kaiken kaikkiaan lapselle sopimaton. Dead Risingista aivokuollut isä (tai äitikin) näkee välittömästi, että tämä peli ei taida sopia pikku vesselille, mutta herkempi lapsi voi saada traumoja vaikkapa näennäisesti väkivallattomasta Kameosta, joka pelkällä sarjakuvamaisemmalla tyylillä saattaa haruhauttaa tietämätöntä vanhempaa. Oma lapsi on tunnettava, sillä lapset ja heidän herkkyystasonsa on hyvin erilaista.
Entäs sitten lastenohjelmat tai sarjakuvat? Perinteiset luuni tuunit, joissa Väiski tiputtaa Elmerin päälle alasimen - Elmeri näkee hetken tähtiä, raivostuu ja lähtee Väiskin perään haulikko kädessä. Näitä ohjelmia näytetään lapsille televisiosta, lasten parhaimpaan katseluaikaan. Tai mitä olette mieltä huumehörhöiltä vaikuttavista teletapeista - tämä nimenomainen pienten lasten suosiossa oleva sarja on mielestäni käsittämättömän perverssi. Toki aikuinen löytää siitä signaaleja, joita pieni lapsi ei voi mitenkään ymmärtää. Mutta tutkitaanko näiden sarjakuvien ja ohjelmien vaikutuksia lapsiin? Nostetaanko niistä suurta kohua, otsikoita ja oikeusjuttuja? Enpä ole nähnyt.
Peliala on kasvanut mammuttibisnekseksi. Lähteistä riippuen on selvää, että pelejä pelaavat eniten nuoret, mutta täysi-ikäiset aikuiset. En millään jaksa uskoa, että Dead Risingin tai GTA:n kaltaisia pelejä tarkoituksella tehdään ja suunnitellaan pelifirmoissa pieniä lapsia ajatellen. Vaikka selvää on, että pikkuvesselit näitä pelejä haluavatkin pelata. Tietysti kielletty hedelmä ja "aikuisten maailma" voi kiehtoa lapsiakin. Markkinamiesten suunnalta se paine tulee. Miettikää Sormusten Herran leffateatteri-ikärajasta noussutta kohua. Silloin kun raha ratkaisee, moraalilla ja eettisyydellä ei ole sijaa. Olisiko esimerkiksi Jacksonin pitänyt jättää sarja tekemättä, tai käsikirjoittaa juoni vähemmän väkivaltaiseksi, jotta elokuvasta olisi tullut salonkikelpoinen vieläkin nuoremmille?
Lapsilla tai alaikäisillä koululaisilla on harvoin rahaa ostaa kalliita pelejä. Yleensä pelin rahoittajina toimii vanhemmat. Sivistyneellä 2000-luvulla peleissä on sentään selkeät ikärajat, kuten elokuvissakin. Konsoleihin (sekä tietokoneeseen) saa estoja, joilla lasten pelaamista voidaan rajoittaa tietyn tyyppisiin peleihin ikäraja-asetusten mukaan. Tottahan toki näitä systeemeitä voi kiertää, ja monella vanhemmalla ei oikeasti edes ole teknistä osaamista lukkojen käyttöönotolle. Ikäraja-tarroista ei ole mitään hyötyä, jos kukaan ei niitä noudata.
Siksi syyttävää sormea voisi heristää myös pelin myyjälle. Alaikäiselle ei saisi myydä K-18 pelejä, mutta tätä tapahtuu silti. Toisaalta jos vaikka isukki olisi mukana ostamassa ekaluokkalaiselle vesselilleen Saint's Row:ia, voisi myyjä myös siinä tilanteessa aivan hyvin huomauttaa ikärajasta - ja jättää vaikka koko pelin myymättä (tottahan toki tämä on jo puhdasta utopiaa). Vastuuta voidaan siirtää myös kouluille, kuten monessa muussakin asiassa (seksi-, sukupuoli-, huume- ja alkoholivalistus). Itse en vain ole koskaan ollut kouluvalistuksen suurimpia kannattaja. Ainakin omassa nuoruudessani valistus oli lähinnä huvittavaa propagandaa; asioista ei osattua kertoa tai sitten kerrottiin vain se toinen näkemys.
Lapset (ja nuoret) eivät nimittäin ole tyhmiä. He näkevät hyvin pian, milloin joku ns. kusettaa tai puhuu puuta heinää mistään mitään tietämättä, tai täysin mutu-pohjalta. Mutta kun lapselle asettaa perusteltuja rajoja, hän kyllä ymmärtää ja yleensä jopa hyväksyy ne - vaikka kaupassa toivotun pelin jäädessä hyllyyn voikin tulla ensireaktiona itkuraivokohtaus.
Syyttävän sormen osoittaisin myös valtion ja medioiden suuntaan. Valtiolle tärkeää on verorahat ja sen nimissä sallitaan paljon, hyvin paljon asioita. Valtiovallan tasolta voitaisiin taatusti puuttua mm. lapsiin kohdistuvaan mainontaan ja mediaan paremminkin. Media itsessään - olipa se mitä sorttia tahansa - liikkuu myös jatkuvasti hyvän maun rajoilla ja paikoin räikeästi ylikin. Katsokaa vaikka katukuvien julisteita ja iskulauseita, tai MTV:n musiikkivideoita. Miettikää sitä jatkuvaa perseenkeinutusta ja naisen välineellistämistä, jota lähetetään likimain 24/7. Tai alkoholimainontaa, jossa poikkeuksetta viestitetään oluen juomisesta seuraavaan jotain positiivista ja mahtavaa. Nämä mainokset ovat aikuisille, mutta vaikuttavat taatusti lastenkin asenteisiin.
Mediasta riippuen valvonta voi toki olla vaikeaa, mainosten kohdalla jopa mahdotonta. Kotona lastensa pelaamista voi kuitenkin taatusti seurata, ja terveessä lapsi-vanhempi suhteessa lapsi kunnioittaa asetettuja sääntöjä. Niillä voi vaikuttaa siihen, haluaako lapsi pelata vaikkapa DR:ää kaverinsa kotona. Kyllä, pelasin aikanaan Larryt kavereilla, mutta esimerkiksi Ramboja en katsonut (vaikka mieli teki). Ne oli kielletty kotonakin ja ymmärsin syyn. Jos joskus satuin vaikkapa vahingossa näkemään jotain järkyttävää ja pahoitin mieleni, kysyin siitä: "Miksi tuo täti tapettiin?". Ja minulle vastattiin, väkivalta ja fiktiivisyys selitettiin. Koti oli turvallinen paikka, ja luottamus sekä kunnioitus omiin vanhempiin oli hyvällä pohjalla.
Aiheeseen liittyviä juttuja lukemalla ja omaa ympäristöä seuraamalla tulee väkisin sellainen fiilis, että liian monet nykyvanhemmista ovat täysin kädettömiä ja vastuuntunnottomia paskahousuja, joilla lapsia ei edes pitäisi olla. Lapsille ei ole asetettu rajoja. Lapsille ei ole aikaa. Lapsille ei anneta rakkautta, vaan keskitytään omaan napaan ja sysätään pikku-piltti pokemonien pariin. Lasten elämästä ei olla kiinnostuneita tai ei vain jakseta välittää, ottaa selvää, ymmärtää ja jutella asioista lastensa kanssa. Ei ole kumma jos syntyy ongelmia, mikäli pelit kasvattavat lapset ja he poimivat rakennuspalikat arvomaailmansa perustaksi virtuaalitodellisuudesta.
Kun katsoo tilastoja lasten pahoinvoinnista, ei voi edes hyvillä mielin sanoa, että yllä kuvatut kauhuskenaariot olisivat äärimmäisen harvinaisia poikkeustapauksia.
Kukaan muu - ei psykologi, koulu tai valtio - voi kasvattaa, saati välittää, huolehtia ja rakastaa omaa lastaan. Se on vanhemman hommaa ja työtä.
posted by Scatterbrain XO at
11:17
1 Comments:
Ei pelit suinkaan ole ainoa asia, mitä on kauhisteltu. Ihan lähiajoilta muistuu mieleen kohu anime-sarjakuvista. Kaiken kaikkiaan uudet asiat saavat lähes poikkeuksetta pahan maineen - nuoriso menee pilalle aina. Syntipukkeja ovat olleet niin videot, televisiot, sarkajuvat, elokuvat kuten myös painokoneet, jos tarpeeksi kauas mennään. Jossain vaiheessa tulee uusi kauhistuksen aihe, ja pelit muuttuvat peruskauraksi.
By
Anonyymi, at perjantaina, lokakuuta 06, 2006
Lähetä kommentti
<< Home